Mutta matka. Junamme päätyi loppujen lopuksi Liedon asemalle. Sieltä sitten lähdimme kävellen kohti määränpäätä, joka oli Paattisilla, ja tietenkin aivan väärässä päässä pitäjää. Ei me oikein tiedetty missä tämä paikka oli, minne meidän piti mennä. Kyselimme ja selvisihän se. Siinä kylmässä pakkassäässä jouduimme kävelemään toistakymmentä kilometriä, ennen kuin pääsimme perille.
Asunto joka oli meille varattu oli sellainen pieni, ehkä kolmekymmentä neliötä käsittävä punainen torppa. Kaksi huonetta, mutta olipahan lisäksi vintti ja kohtalainen ruokakomero. Naapurin emäntä oli pistänyt tulen leivin uuniin ja se olikin mahtava uuni. Tulen lieskat nousivat suoraan uunin suuluukusta sisäkautta savupiippuun. Pelkäsin tuota uunia ja äitikin pelkäsi joka kerran kun leivottiin ja sitä lämmitettiin. Ei kuitenkaan mitään sattunut, vaikka tuossakin mökissä oli pärekatto.
Viimeinen siskoistani lähti myöskin Tampereelle melko heti Paattisiin tulomme jälkeen. Hän meni asumaan sisarpuoleni luokse ja töihin kenkätehtaaseen. Minä olin nyt viimeinen lapsi joka olin kotona äidin ja isän kanssa.
Muistan kuinka vanhin velipuoleni kutsui minua tulemaan kotiinsa vaimon avuksi, he kun olivat molemmat töissä, mutta äiti nosti kovan metakan ettei hän minua päästä sinne pohjoiseen jäätymään. He asuivat nimittäin Suomussalmella. Minä olisin kovin halunnut lähteä, mutta ei vaan päästetty, ja parempi niin.(Vai oliko?)
Asumamme mökin pihapiiriin kuului navetta, puuvaja varastoineen ja lisäksi sellainen rakennus, joka oli jonkinlainen aitta. Se rakennus sai meiltä jäädä rauhaan, emme sitä koskaan tarvinneet.
Mansikoitakin oli istutettu joskus aivan rappujen edustalle, ja vaikka niitä ei ollut hoidettu lähivuosina , koska lie hoidettukaan, niin silti siihen tuli suuria mansikoita kesän tullen jopa säilöttäviksi asti
Nyt meillä oli melko mukavat olot, oli perunamaa jossa kasvatimme perunat. Oli lehmä navetassa, joka antoi meille maitoa ja lämmin asuntokin päämme päällä.
Sinä ensimmäisenä talvena sain kaverikseni Railin naapuristamme. Sitäkään en muista mistä sukset sain, luultavasti ne olivat Railin veljen sukset, joka oli jo muuttanut pois kotoa, mutta se oli hienoa kun siellä metsissä hiihtelimme ja mäkeä laskimme.
Jouduin myös menemään siellä viimeiselle luokalle jatkokouluun, mutta sieltä en kyllä ketään kaveria saanut. Heillä oli jokaisella jo omansa ja minä vähän vierastinkin näitä, jotka olivat kaikki keskenään täysin tuttuja. Ja opettajakin oli tyly, en pitänyt siellä kenestäkään.
Mökkimme vieressä oli kallio, ”Kemppilän mäki”, ja siellä vietimme aika monta hauskaa iltaa kesäisin. Sinne tuli naapureista muitakin lapsia, ja jo nuorisoakin oli mukana, ja kyllä siellä naurettiin.
Sitten rippikouluun. Syksyllä –45 se alkoi, ja Juhannuksena –46 oli konfirmaatio tilaisuus. Jatkokoulukin oli loppunut keväällä mutta sinne en lainkaan kaivannut, koska en ollut saanut yhtäkään kaveria sitä käydessäni.
Siihen minun lapsuus muistoni loppuivat, nyt olinkin jo aikuinen. Olinko???
Luo aamukaste pisaroitaan
kirkkahia kimmeltelemään,
pihanurmen pienimmänkin korren
se kultaa timanttien säihkeellään.
Puna-apiloiden pellon loiston
nään hehkussa taas aamu-auringon,
sen kukkivana meren selänteenä
saan muistoissani nähdä uudelleen.
On pihapolku eessä silmieni,
ja tanssin siellä jaloin paljahin,
tuulen väreet soivat musiikkina
kun liidän keinuellen eteenpäin.
Ahon laitamilla marjapaikka
kutsuu mua metsämansikoilla,
ja koivupuiden latvain liehunnassa
luo suvisoitto omat säveleensä.
Hiljaisena kuuluu soitanta
kaiutellen ilmaan säveleet.
Muistoihini kiirii tuokioita
silmiin nostattaen kyyneleet
Silti muistaen tuon lapsuusajan
mi mieleen tuo myös metsän lehtimajan,
kuljen ilomielin aikaan kauneimpaan
tään elämäni parhaan satumaan.
Kesän perho kultasiipineen
lehahtelee ohi silmiein.
Tunnen vielä vuosienkin jälkeen
siipein havinat nuo ihollain.
Aistin pihasireenien tuoksut
lehdosta mä poimin kieloin kukat,
katajainen tuoksuu kivikoissa,
kämmekkäkin soitten sammaleissa.
.
Nuoruus! Se kai tavallisesti seuraa lapsuutta. Olin joutunut lapsuudessani niin paljon muuttamaan paikkaa, mutta paras lapsuusaika oli edelleenkin se aika siellä kauniissa Karjalassa, Halilan pienessä kylässä. En enää erikoisemmin ole kaipaillut sinne, enkä millään enää takaisin lähtisikään, mutta kun oikeasti ajattelen, niin siellä minä olisin halunnut asua ja varttua aikuiseksikin. Kohdalleni ei ole osunut elämäni aikana niin kaunista seutua ja niin tuttua, niin rakasta. Ja lisäksi sain olla niin huoleton kuin olla voi, kun isä ja äiti olivat aina lähistöllä. Eihän sitä tiedä minkälaiseksi elämäni olisi siellä muovautunut, mutta kaikesta huolimatta olisin siellä halunnut elää.
Silmät suljen taasen uudelleen,
muistoin katsein palaan takaisin
viell’ aikaan onnellisen lapsuuden
miks koskaan muistoistani palaisin.
Mä katsoin aikaa menneen ,eletyn
en lähde sieltä enää takaisin,
nyt muistojeni kera sinne jään,
silmin suljetuin , aikaan lämpimään
Niin, se nuoruudenaika alkoi tosiaan rippikoulun käytyäni. Täytinhän sinä kesänä jo kuusitoista vuotta. Olihan se aikakin melko leppoista aikaa, mutta en mitään erikoisen mukavaa noista ajoista saa mieleeni. Poikiin ihastumisia sattui silloin tällöin, niin kuin varmasti jokaiselle tuota aikaa elävälle. Nuo ihastukset tulivat ja menivät, niistä ei muistoja paljon kerääntynyt, koska vakavampia ei sattunut kohdalle. Tuntuivathan ne silloin tietenkin vakavilta, mutta se oli silloin se…..ja noita muistikuvia ei aika ole millään tavoin patinoinut.
Kerran oli niin kaunis kesäkuu,
silloin aukeni kukatkin sireenipuun
kun herkkiä hetkiä kerallas’ vietin
nyt muistojen vallassa kaihoten mietin.
Noinko lyhyt oli onnemme tuo.
eii.. hetkinen vielä mulle onnea suo
mukanas anna kulkea vielä,
nuoruuden polkuja metsä teillä.
Vaan turhaanhan toivon sua palaamaan,
turhaanhan mennyttä kaivata saan,
tuota lempeää aikaa kesäkuun
ja tuoksua hehkuvan sireenipuun.
Nehän olivat aikoja onnen ja nuoruuden
jotka muassaan vienyt on tuulonen,
mi’ muinoin niin vienosti puhaltaen
tunteet ilmoille kertoili väreillen.
Nuo hetket on menneet…ystäväin!
se totta on , nyt tunnen mä näin,
emme onneamme saaneet omistaa
vaan ne vuodet vieneet on mukanaan.
Meitä kohtalohan täällä riepottaa
se hellimmät tunteetkin hajottaa.
Useimmin rippeet vain onnesta saamme
nekin tuskan ja murheen saatossa jaamme..
Saimme asua vielä jonkun aikaa tuossa mökissä , jonka jo olimme jo kodiksemme omineet. Mutta eihän se kotimme loppujen lopuksi ollutkaan. Koska meidän sotakorvauksemme eivät olleet ollenkaan selvinneet, siitä nimittäin mitä Karjalaan olimme menettäneet, emme saaneet ostettua tuota paikkaa, vaan joku rikkaampi ehti edelle, ja osti nykyisen ”kotimme”.
Muuttohan siitä tuli, vaikka kovan riitelyn ja kiusaamisien jälkeen. Nämä ihmiset olivat myös karjalaisia, tulivat Säkkijärveltä. Mies oli jonkinlainen veneen rakentaja, ja siitä johtuen hänellä varmaan oli rahoja käytössä. Heitä oli isä äiti ja kaksi tytärtä, ja tosi itsensä ylentänyttä porukkaa.
Tämä vanhempi tytär olikin aika kiusantekijä minun äidilleni, vaikka tiedä sitä oliko molemmissa syynsä. Minä en oikein tajunnut heidän kenenkään tapojaan. Poika oli minun ikäiseni, mutta ei edes ikinä tervehtinyt. Nuorempi tytär kävi vielä koulua. Vanhempi yritteli meidän kaveriporukkaamme, mutta oli sen verran vanhempi ettei oikein sopinut seuraamme, oli liian ”paskan tärkeä”. Sitten kaiken lisäksi nappasi pojan , joka oli meidän kaikkien pieni ihastus, ja niin siinä kävi että he loppujen lopuksi naimisiinkin menivät.
Mutta ikävästi kävi heillekin, eivät olleet niin kovinkaan kauan olleet naimisissa, kun mies jotenkin loukkaantui työpaikallaan ja kuolla kupsahti.
Ja meille tuli muutto toiseen päähän pitäjään talven mentyä ohi.
Saimme asunnoksi toisen rakennuksen joka oli samassa pihassa päärakennuksen kanssa. Vaikka se sijaitsi aivan maantien varrella, ei ikkunastamme sitä näkynyt kuin parin metrin verran. Se oli tosi kolho pihapiiri. Joka puolella oli joku rakennus, niin että nämä asuin rakennukset olivat kuin aidattu näitten toisten rakennuksien sisälle. Onneksi navetta ja sauna rakennuksen takana oli joki ja sen ranta olikin minun vakio paikkani.
Äiti oli sairastunut astmaan, ja muutenkin hän omistautui sängyn omaksi. Oli varmaan jo kaikenlaiset vaikeudet oloissamme hänet lannistaneet. Ei jaksanut enää innostua.
Meidän ”Mielikki” lehmämme saatiin sijoitettua yhteen noista ”aita rakennuksista” ja me isän kanssa yritimme pitää olojamme jotenkin kurissa. Minun oli opeteltava lypsämään ja isä kävi muuten sen lehmän hoitamassa.
Kaikenlisäksi ei meillä ollut minkäänlaista pelto tilkkua josta lehmämme olisi saanut elantonsa, ja niin ollen minun oli joka päivä syöteltävä sitä ojain pientareilla. Onneksi silloin vielä nämä pientareet olivat saasteista vapaat, nykyisinhän ei mitään voi ojanreunustoilta koota, lukuun ottamatta tyhjiä kaljapulloja.
Mutta palaanpa takaisin sinne menneisiin pellon reunustoille. Siellä lehmän nyhjätessä ruohoa, minä aikaa kuluttaakseni sepittelin runon tapaisia. Eihän ne mitään kelvollisia olleet, ja koko runojen kirjoitteluharrastus unohtui vuosikymmeniksi.
Minähän olin jo silloin sellainen nuori neiti ja minua hävetti kamalasti seisoskella siellä tien reunustoilla, josta kaikki minut tulivat tuntemaan. Liekö siitä johtunut kun tansseissa käydessäkin, ei minua huomioinut oikeastaan monikaan niin paljoa että olisi tanssimaan hakenut.
Ainakin minä päättelin tuon siitä johtuvan Olivathan toiset suurimmaksi osaksi isojen talojen tyttäriä ja poikia, niin etteihän tällainen ”evakko paimentyttö” ollut oikein joukkoon sopiva.
Minulla oli siihen aikaan Maire niminen kaveri, ja useinkin tanssimme tyttöporukassa. Kerrankin eräs ylpeilevä tyttö huuteli ohi tanssiessaan että ei kaksi ”tuollaista” aina sovi tulla lattialle, mitä lie tarkoittanutkaan ”tuollaisellaan”.
Kaksi vuotta asuimme siinä paikassa, mutta sitten talon isäntäväki alkoi rakentamaan uutta taloa itsellensä, ja vanha aiottiin purkaa, niinpä he halusivat tulla siksi aikaa siihen missä me asuttiin.
Onneksi isä oli saanut jo meidän korvaus rahamme, ja hän alkoi etsiä omaa paikkaa. Ja löytyihän se, Ruskolta, ja samassa paikassa asun nykyisinkin.
Oli toukokuun seitsemästoista päivä ja vuosi oli 1949, kun tänne saavuimme. Ihana aurinkoinen päivä.
Tämä oli melko mukava pieni mökki, mutta ainoastaan yhden huoneen käsittävä. Olihan lisäksi suuri eteinen josta meni rappuset vinttiin. Äiti ihastui paikkaan ikipäiviksi. Koska hän oli sellainen sairaalloinen eikä Paattisilla olevasta huoneestamme näkynyt muuta kuin seiniä, niin tämähän oli aivan ihanteellinen hänelle. Täällä taas ikkunasta näkyi iso peltoaukeam kuin olisi ollut järven selkä.
Äiti kertoikin että mustalainen oli ennustanut hänelle että hän omistaa vielä oman talon järven rannalla. Niinpä hän virnuili että nyt hän viimeinkin oli sellaisen saanut.
Lehmän ja kissan toimme mukanamme. Kissa pistettiin vinttiin ensiksi sopeutumaan, mutta karkasihan se sieltä, kun ovi muutto tavaroitamme kannettaessa avattiin. Sitä kissaa emme sen jälkeen tavanneet. Onneksi oli kesä edessä, ehkä se ennen talven tuloa jonkinlaisen kodin löysi.
Lehmä Mielikki taas myytiin naapuriin kun ei tässä ollut minkäänlaista suojaa sille eikä laidun paikkaakaan. Isä kävi usein sille juttelemassa aidan takaa, ja kyllä se minutkin tunnisti kun sitä kutsuin nimeltä joskus kauppa reissullani. Mutta aikanaan se unohtui ja sekin varmaan unohti, sillä oli hyvät oltavat ja toisia lehmiä seurana.
Aika kaunis piha tässä oli. Sireenipuut kukoistivat oikein hienoina sinipunervine kukkaterttuineen, ja omena puu oli valkoisia kukkia aivan täynnä. Mutta huonoja puolia oli myös. Ei ollut omaa saunaa eikä omaa kaivoa . Jouduimme ämpärillä kantamaan veden noin parinsadan metrin päästä, kun naapurin isäntä, vaikka antoikin kaivostansa vettä hakea, niin ei antanut lupaa oikaista ojan vierustaa pellon yli, siitä olisi ollut puolta lyhyempi matka, mutta oli kierrettävä hänen pihansa kautta. Kyllä se kahden ämpärin kanto käsivarsissa tuntui. Saunoa myöskin saimme naapurin saunassa, isä sen lämmitti heidän puillaan ja hekin sitten pääsivät valmiiksi lämmitettyyn saunaan .
----------------
Tähän loppuu minun muistelmani.
Lapsuus ja sen aika myös loppui, alkoi elämä............
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.fi
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)