Muistan naapurin ankkaparven, joka tulla taapersi ylärinteenpuoleisesta kodistaan, jatkaen matkaansa meidän talomme ohi aivan seinän vierustalta talon takana olevaan soiseen metsikköön. Siellä oli suolammikoita, jossa ankat kävivät peseytymässä kesäaikaan luultavasti joka päivä. Ei niitä Kurre kollikissammekaan lainkaan hätyytellyt, vaikka mikään koira ei uskaltanut pihallemme tullakaan, sen verran kodin vartija kissamme suuri kokoisena oli.
Serkkutyttöni Hilkka, oli Halilan parantolan ylilääkärin kotiapulaisena, ja hän tuli joskus kyläilemään mukanansa isäntänsä susi koira. Jo kaukaa hän huuteli, missä Kurre kissa lienee, että uskaltaakohan hän lähemmäksi tulla. Silloin joutui kisuli lukkojen taakse sillä muuten olisi tullut aikamoinen tappelu. Sellainen oli meidän jo vanhanlainen kisumirri. Mutta ei aavistanut kissa, eikä aavistanut kukaan muukaan, minkälainen Kurre kissamme kohtalo tulisi olemaan. Se oli jo vanha, yli kymmenvuotias, ja täysin valkoinen. Mieleeni muistuu kuinka isä aina kylminä iltoina sitä kävi kutsumassa sisätiloihin, ja tulihan se. Sodan sitten syttyessä kissa ressumme jäi yksikseen sinne talvipakkaseen. Ei kukaan varmaan sitä enää sisälle kutsuskellut.
----
Nuo lähimaisemat minun mieltäni nykyisin askarruttavat jonkin verran. Muistan toki aivan hyvin tuon suon, ja senkin, että kotimme takana oli ”valtavan suuri” hiekkakuoppa jossa aina talvisin oli lapsi porukka mäkeä laskemassa. Mutta kun mielessäni muistan että ne olivat molemmat, sekä suo, että hiekkakuoppa aivan lähellä taloa, se vähän mietityttää. Olisikohan se ollut sellaista rinnemaastoa, jossa suo oli vähän alempana kun tuo ”mäenlaskupaikka”, vai olisivatko ne olleet niin kuin vieri vieressä. Molemmat ne olivat kuitenkin aivan lähellä, koska, vaikka minä yksin metsässä pelkäsinkin, kävin kuitenkin siellä suolla karpaloita noukkimassa aivan yksinäni.
Kunnailla lapsuuden elon mailla
temmelsit riemusta kirmaillen.
Taivaan lintusten pienten lailla
uskoit sä tulevaan onneenkin.
Koivujen latvoissa jossain näki
kesän lintujen laulavan,
ja metsän kätköissä kukkuva käki
ennusti elämää vuosien,
silloin elit sä auvoista aikaa.
Koska asuimme työväen talolla, niin siellä oli tietenkin kaikenlaisia huoneita ja kopperoita. Ne eivät olleet minkäänlaisessa käytössä, kun koko talossa ei ollut mitään toimintaakaan .Yhdet ainoa häät ovat jääneet mieleeni, jotka siellä vietettiin..
Sen myöskin muistan kun velipuoleni Niilo (hän ei asunut kotona)tuli joskus käymään, ja sitten mentiin sinne tanssisalin puolelle, ja he kaverinsa kanssa ajelivat polkupyörillään siellä penkkirivistöjen välissä. Meille lapsillehan se oli kun suurempikin juhlatapahtuma kun hän tuli kyläilemään. Niilo (Nipa) oli silloin joku seitsemäntoista vuotias.
Mutta ne tyhjinä olevat keittiöt, vaatesuojat ja varastot joissa säilytettiin kaikenlaisia näyttämö tarvikkeita, ne olivat minulle niitä pelon paikkoja. Kuvittelin niissä olevan kaikenlaisia haamuja asustelemassa. Niihin en uskaltanut yksin edes mennä. Mutta uskalsinpa silloin kun oli kiusanteko mielessä.
Sisarpuoleni Vieno tuli kyläilemään Tampereelta. Hänellä oli pieni poika, Aulis. Kerran vein Auliksen tuollaiseen komeroon jossa roikkui suuri, naruista liikuteltava ”Pelle”. Vedin naruista ja kai hiukan vielä pelottelin muutenkin niin että sain pojan parkumaan täyttä kurkkua ja itselleni tietenkin toruja.
Ja se iso juhlasali, se vasta pelotti. Posti tuotiin sen salin päinvastaiselle ovelle kuin missä asuntomme sijaitsi. Olin kuolla, kun minun täytyi hakea posti. Juosten kirmasin tuon salin lävitse varmaankin sata pirulaista kannoillani, vaikka en mitään koskaan sattunut näkemäänkään. Kaikesta huolimatta minulla oli mitä rakkain koti.
Vieläkö muistat marjaiset metsät
ja suotkin karpalo mättäineen.
Muistatko siniset orvokkipellot
kun matkustat aikaan menneeseen.
Vaan laulele vieläkin lapsen lailla
iloitse riemuista elämän,
astele murhetta, huolta vailla
ja kiertele kivikot polkujen.
Muista entistä lapsuuden aikaa.
Äiti keräsi koko kesän saatavilla olevia marjoja, ja niitähän oli metsät tulvillaan. Suurin osa meni myyntiin , mutta toki talvivarastoon niitä itsellekin säilöimme. Lähellä oli kuitenkin kolme suurta Halilan keuhkotautiparantolaa, ja niihin äiti marjojansa myöskin sai myytyä .Niistä siellä sai paremman hinnan, mutta ne piti puhdistaa jotka hän sinne vei. Kylällä kulki kuitenkin hevosmies, ”raasseli”, joka osti marjamme, ja kuljetti ne luultavasti Viipuriin myytäväksi. En tosin oikein muista ostiko hän muita marjoja, mutta puolukka aikaan kävi tuo ”raasseli” ainakin pari kertaa viikossa. Me lapset vahdimme pihalla koska alkaa kuulua tai näkyä hevosen tuloa, ja sitten kiljuimme: raasseli tulloo, äitiii… raasseli varttuu.
Jatka myös matkaa entisin toivein
unohda arjen harmauden.
Katsele, kuuntele selkein mielin
loiskeita elämän aaltojen.
Ja muistatko kultaisen lapsuuden ajan
ohitse kulkeneen kiirehtien,
toivotko silloisen kiiruhtajan
olevan kiireinen edelleen.
Elä uudelleen muistojen aikaa.
Marjareissut olivat melkein kokopäiväisiä. Aamulla isän lähdettyä töihin, me melko pian lähdimme metsään, ja palasimme vasta kun äiti tuli laittamaan ruokaa isälle. Mutta en minä kovin innostunut ollut noista marjaretkistä, paljon mieluummin olisin ollut kotona leikkimässä. Olin sen verran pieni ettei äiti jättänyt minua yksin kotiin, enkä olisi uskaltanut jäädäkään. Se oli kuitenkin mukavaa kun vähän sateli niin me lapset saimme jäädä silloin kaikki kotiin, vaikka äidillä ei ollutkaan itsellä varaa sateellakaan olla pois marjareissuilta.
Kiusanani olivat myöskin nuo metsissä olevat ampiaisen pesät. En ymmärrä, miksi ne minua himoitsivat, kun aika usein jouduin niitten hyökkäysten kohteeksi. Erehdyin usein noitten kesien aikaan sellaiseen pusikkoon, missä niitten koti sijaitsi monen monituista kertaa. Päänahkaani ne vainosivat, sillä tukkaani haroessani ne pistelivät päähäni monta puremaa. Sehän se kummaa olikin, miksei toiset siskoni koskaan niitten kiusaamiksi joutuneet. Olenkin luullut että nuo lapsena saadut ampiaisten pistot ovat saaneet minut immuuniksi koko ampiaisille, mutta tänä kesänä yli 60:nen vuoden jälkeen sain tuta että luuloni on ollut aivan väärä.
Metsästä kotiin päästessämme olin monta kertaa aivan näännyksissä, olinhan vielä ensimmäisinä vuosina melko pikkuruinen. Niin väsynyt en koskaan kuitenkaan ollut etten olisi jaksanut katkoskella isälle vietäväksi mustikoita tummansinisenään pullottavia reheviä varsia. Voi miten se tuntuikaan hyvältä kun isä minut syliinsä ottaen ja kiittäen, niitä mustikoita sitten maistellen kehuskeli.
Kotikylässäni oli kaksi järveä aivan vierekkäin , vain maantie Halilan ja Makulan kylän välissä erotti Kuujärven ja Halilan järven toisistaan. Ja joskus kun oli oikein kaunis päivä ja ilta vielä lämmin auringon alkaessa jo laskeutua levolleen, lähdimme vielä uimaan lähistöllä olevaan Punnaniemen rantaan. Ne olivat niitä parhaimpia ja kauneimpia hetkiä mitä sen aikainen lapsi voi silloin elämältä osakseen saada.
Uida en vielä osannut, vaikka siellä rannalla aika usein päivisinkin peuhasimme. Mutta mitä väliä sillä olikaan. Rannan kaislikoista otin nipun kaisloja, ne rinnan alle kannattamaan, ja sitten vain porskuttamaan. Olisikohan tuo kaislojen käyttö aiheuttanut sen että opin uimaan aika myöhään , vasta kymmenvuotiaana tuolla Nurmijärven poikki virtaavassa Vantaan joessa. Se on jo kuitenkin toinen juttu.
Mutta lapsuus Halilassa oli niin kaunista, ja myös ihmeellistä aikaa. Ehkä aika on luonut patinansa noihin muistojen vuosiin, mutta kyllä niissä oli tosi ihanuutensakin.
Tuo sinisenä läikehtivä Leeverin pelto lähelle Kuujärven rantaa, kyllä se oli nii’in kaunis. Villit pelto orvokit olivat valloittaneet koko niityn. Ja kun näkee nykyisin muutaman samanlaisen orvokin pienessä rykelmässä, nekin ovat jo kauniita, mutta kun antaa muistikuvansa tuoda esille koko peltoaukeaman, niin jopa jotakin. Mikään Kultarannankaan kukkaloisto ei tunnu vetävän vertoja tuolle villiorvokki pellolle, kyllä se niin upea oli.
Entäs sitten nuo Halilan parantolat, ja niitten lähiympäristöt. Parantola alueen toisessa päässä oli Valkoinen portti, toisessa Musta. En tiedä, kumpi oli alku, kumpi loppu-portti mutta minä pidin sitä valkoista alkuna koska se oli meidän kotimme puolella. Joskus kuumina kesäpäivinä tuli jäätelön myyjä tuon valkoisen portin ulkopuolelle sellaisine pienine vaunuineen jäätelöä myymään. Kyllä isä meillekin yhden puikon jokaiselle kustansi. Parantoloitten pihapiirit olivat mitä kauniimpien kukka istutusten koristelemia.
Porttien välisellä parantolan alueen ajotien toisella reunustalla oli koivujen reunustama kävelytie penkkeineen. Sitä sanottiin paneeliksi, ja siellä mekin äidin kanssa usein kävelimme ja istuskelimme penkeillä. Paljon muitakin ihmisiä siellä liikuskeli , useimmiten sunnuntaisin, ja tietenkin kesä-aikaan.
Kaunis venäläistyylinen kirkko sijaitsi myös tuolla parantola alueella, ja se oli minun lapsuuden kirkkoni. Jumalan palvelus pidettiin sunnuntaisin aina päiväsaikaan, niin että tuo kirkko olikin lapsille aivan ”otsin omiaan”. Se oli tosi hieno kirkko. Vaikka en pääkirkkoa paljonkaan muista, koska se sijaitsi noin kymmenen kilometrin päässä, niin valokuvista päätellen se oli melkein kuin lato verrattuna tähän Halilan kirkkoon jossa oli paljon ulkoseinissäkin koristeellisia kuvioita. Se oli ennen ollut kai kreikkalais- tai ordotoksinen kirkko, mutta minun lapsuuden aikoihin se oli jo muutettu luterilaisten kirkoksi.
Koulun käyntini aloitin olemalla kuunteluoppilaana kun toinen siskoistani, Kaija, kävi toista luokkaansa. Istuin siskoni ja Pertti nimisen pojan kanssa samassa pulpetissa. Ei siitäkään ole paljon muistikuvia enää, mutta sen muistan että se poika oli hirveän ilkeä ja villi. Ruokatunnillakin, kun opettaja lähti syömään toisessa kerroksessa olevaan asuntoonsa, käänsi hän harmonin vinoittain nurkkaan, Pertti ensin sen harmonin taakse. Sitä en kyllä muista joutuiko hän siellä takana olemaan joka ruokatunti, enkä sitäkään, olinko minä joka päivä siellä koulussa. Luultavasti vain silloin kun äidillä oli muuta menoa.
Varsinaisen koulun käyntini aloitin kun siskoni meni jo kolmannelle luokalle, ja peräti toiseen kouluun.
Opettaja oli sama, hirveän herttainen nuori neiti, Aino Soimajärvi. Minä sain kutsumanimekseni toisilta oppilailta ”opettajan lellikki”, johtui varmaankin siitä, vaikka itse näin sanonkin , olin ensimmäisen luokan ”Priimus”. Itse en tosin silloin ymmärtänyt mitä tuo lellikki oikein tarkoitti, vaan luulin erään Leila nimisen sitä olevan, kun nimensä siihen vähän viittasi. Vanhemmat siskoni sen sitten minulle kotona ”suomensivat”. Koulunkäyntini oli tosiaan helppoa osaamisen kannalta katsottuna, vain kellon tunnistaminen oli vaikeaa.
Koulumatkani kuljin tyttökaverini Anjan kanssa. Usein myös naapuriemme pojat, Aarno ja Paavo kulkivat mukanamme. He olivat sellaisia kiusantekijöitä ja saivat kaverini usein itkeä tihrustamaan. En tiedä, miksi minä vältyin heidän ilkeyksiltään, mutta syy oli varmaankin, etten pelännyt heitä,(ihme kyllä) vaan purin ja syljeskelin, kun tulivat lähemmäksi.
Mutta olin melko arka kuitenkin aikuisten ihmisten suhteen, ja siitä juolahti mieleen yksi pieni juttu. Silloinhan ei meillä lapsilla ollut kovin paljon mitään leikkikaluja, kaikki oli niin ollen tärkeitä, kuusenkävyistä, kaupasta saatuihin karamelli papereihin asti. En tiedä, miksi yksi tois’ luokkalainen sattui antamaan minulle sellaisen aika ison, suklaalevyssä olleen kiiltopaperin. Minulla oli kotona niitä kerättynä jonkinlaisen pallonmuotoiseen kääröön joten runttasin saamani paperinkin siihen. Mutta kävikin niin, etten saanut sitä siitä enää ehjänä takaisin, ja pelko oli suuri, kun tuo tyttö alkoi seuraavana päivänä haluamaan antamaansa takaisin. Minun oli narrattava äitiä illalla että päätäni särki hirveästi, ja vielä aamullakin ”särky” jatkui, eikä minun tarvinnut lähteä kouluun sinä päivänä. Onneksi tuli viikonloppu ja sen jälkeen viikon loma, luultavasti joku perunan luomisloma. Pelkäsin vielä loman jälkeenkin mennä kouluun, mutta tyttö oli jo unohtanut koko ”kiiltopaperin”. Oi voi, mikä paino putosikaan lapsen hartioilta.
Lapsuuteeni liittyy erilaisia pieniä tarinan tapaisia juttuja, ja eräs toinen on erikoisesti mieleen jäänyt.
Tarina liittyy naapuriimme, joka oli kai jotenkin ”yksin kertainen”, tai liekö ollut vain muuten erakoitunut. Tuo kotimme takana oleva pienehkö suo, josta kaikki karpalomme noukimme, oli joka kesä täynnä karpaloita. En oikein tiedä kenelle metsikkö, jossa tuo suokin sijaitsi, oikein kuului, ei meille ainakaan. Siellä oli kuitenkin piikkilanka aita joka erotti naapurimme metsikön tästä meidän käyttämästämme metsä ja suo alueesta. Äiti kivikovaan varoitti ettei sinne naapurin puolelle ole sitten mitään asiaa mennä. Hän oli varmaankin sen saanut varoituksena naapuriltamme, koska minä epäilen että he olivat jonkinlaisissa huonoissa väleissä. Emmehän aidan taakse koskaan menneetkään, vaikka siellä joskus karpalot kiehtovasti viekoittelivatkin.
Tämän naapurin talo sijaitsi kuitenkin tien varrella, jota jouduimme usein käyttämään. Niinpä minä kerran lähdin saattelemaan koulukaveriani sinne naapurin suuntaan, koska hänen kotinsa sijaitsi juuri sielläpäin. Ja sitten viekoitus iski minuun. Naapurillamme oli omenapuita piha täynnä, mutta kun meidän piha oli pelkästään ruohoittunut pallokenttä, niin eipä siellä omenapuut rehoitelleet.
Minä menen kyllä nyt omena varkaisiin, sanoin kaverilleni.
Älä ihmeessä mene, sanoi Anja.
Mutta koska kaverini kotona oli myöskin paljon omenapuita, ei näpistäminen muualta mitenkään häntä kiehtonut, ja varmaan hän vähän arkailikin. Minä kuitenkin olin saanut päähäni että nyt menen, niin meninhän minä. Nappasin molempiin käsiini omenan, mutta sieltä puskistostapa ryntäsi jonkunlaisen kepakon kanssa naapurimme sadatellen ja huutaen. Sinne nurmikolle lensivät minun molemmat omenani, ja itse juoksin karkuun minkä kinttuni jaksoivat kantaa. Tein kumminkin pahan virheen. Lähdin juoksemaan pitkin tietä kaverini kotiin päin, ja naapurini tiesi että minun on tultava samaa kautta takaisin, ja hänpä jäikin portin luokse norkoilemaan.
Mitäs tekisin, mietin. Sieltä kauempaa olisi johtanut jokin pienenlainen kinttupolku läpi metsän, niin että olisin voinut sitä kautta kiertää koko naapurin, mutta voi kauhistus. Enhän minä metsään uskaltanut yksin mennä ”suurin surminkaan”.
Oli vain palattava samaa tietä takaisin, ja pelotti. Huomasin jo kaukaa että naapuri siellä portin kyljessä vieläkin odotteli.
Taisi kuitenkin Jumala antaa anteeksi näpistelyni, ja aivan kuin Hän olisi lähettänyt ihmisten muodossa enkelit minua suojaamaan.
Paikka jossa lapsena asuin, oli harvaan asuttua seutua, ja joskus kävi niin, ettei muita ihmisiä sattunut samana päivänä näkemään liikkeellä kuin koulukaverinsa. Ajattelen siitä johtuen, että joku voimakkaampi taho halusi vaikeaa tilannettani helpottaa, ja lähetti pari aikuista kulkijaa minun tuekseni, kun ohitin naapurin portin ”vartijoineen”. Äidille, enkä kenellekään uskaltanut näpistelemisestäni kertoa.
Oli kulunut jo monta monituista vuotta ennen kuin asian äidille kerroin, mutta hän vain naureskeli ja sanoi tienneensä sen jo melkein yhtä kauan kuin minä itsekin. Anjan äiti kun oli minun äitini kanssa paljon juttusilla. Painoi se kuitenkin minuun jonkinlaisen kammon omena varkautta kohtaan, koska en milloinkaan isompanakaan mennyt toisten kanssa noihin puuhiin, vaikka se monelle olikin syksyisin sellainen seikkailun tapainen juttu.
Omenan mä varastin,
vaikka takaisin sen nakkasin.
Toisilta sen salasin
kun itseäni suojelin.
Pieni oli rike tuo,
vaan mieleen tuo se ajat nuo.
Takaa vuosikymmenten,
muistan vielä hyvin sen,
kun karkuun juoksin itkien,
rangaistusta peläten.
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.fi
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
1 kommenttia (kommentoi)Viehättävä kuvaus. Mummoni oli myös Halilan parantolassa töissä 1930-luvun alussa.
Kommentoija: Historiaa . Kommentti lähetetty: 05.04.2015 18:25 | #889