Ahojen mansikat punersivat hymyilevinä ojien pientareilla, vietellessään makeudestaan tunnettuina poimijoita luokseen kuiskutellen innoissaan: maistelkaa, maistuvatko?
Mustikat kutsuivat metsän hiljaisiin varjoihin tummansinisellä värien viestityksellään; tänne päin, tänne päin, poimikaa, poimikaa. Poimikaa vasunne kukkuroilleen.
Puolukat ilosta nauravine punaisine poskineen vetivät joka syksyiseen juhlintaansa kaikki jotka ”kynnelle kykenivät”. Tirskahdellen pihlajamarjatertut tanssahtelivat puitten oksistoilla , ilkkuen marjamättäille ylimielisinä korkeuksistaan; meitä katsellaan, meidät nähdään, olemme lähellä taivasta.
Karpalot, niitäkään ei voi unohtaa. Ne uinuivat soitten pehmeissä sammalvuoteissaan vielä seuraavaan kevääseenkin. Niitten, ja suopursujen kirpeän tuoksun huumaama soinen metsikkö, joka maistui suussa, joka leijui ilmassa, se jätti lapsuuden aikaan väkevän tietoisuuden siitä, mitä kaikkea kaunista maailmasta voi tuntea ja löytyä.
Vieläkö muistat kaukaista aikaa
mikä lapsuuteen onnea toi.
Kaikkea ilon ja riemun taikaa
joka kedoilla sointuina soi.
Kera valkoisten päivänkakkaroiden
hentoisten sinikellojen,
punervain kissantassujen
ja keväisten valkovuokkojen
sait elää onnesi etsikko aikaa.
Tuonne minä synnyin, tuolla minä lapsuuteni vietin onnen ja ilon päivineni , vaikka
joskus oli vaikeaakin.
Oli myös pelon hetkiä jotka ovat myös mieleen syöpyneet. Nyt ajatellen voi mainita sen aikaiset pelot olivat suurimmaksi osaksi vain vilkkaan mielikuvituksen tuottamia
”mörköjä”.
Muistan vain hyvin hämärästi ensimmäisen kotini. Sitä sanottiin Tarvosen mökiksi. Muistikuvani sieltä ovat luultavasti ainoastaan vanhempien siskojeni muistelmia. Mieleeni muistuu vain ”yksi kivenheitto”, jonka sanoin heittäväni kirkolle asti. Tuo mainittu kirkko sijaitsi luultavasti noin viiden kilometrin päässä. Heitin kiven, mutta kuinka ollakaan, se lensikin taaksepäin, ja osui siskoni Kaijan päähän. Itkuhan siitä seurasi, mutta ei varmaankaan sen enempää, koska ei mitään muuta mielikuvaa minulle ole jäänyt eikä kerrottu.
Luulen olleeni kolmevuotias, kun muutimme mökistä työväentalon vinttihuoneisiin. Isä oli varmaankin siellä tavallaan palkattomana vahtimestarina.
. Iloitsit kilossa auringonpaisteen
laulelit kasteissa ruohikon,
Huhuilit kaiuille metsänrinteen
kisailit mukana perhosten.
Sinisen välkkyvän järvenselän
vihreät kaislikot rantojen,
lumpeitten valkoisen väriloiston
nähdä sait pinnoilla vesien,
kun elit lapsuuden kultaista aikaa
Tämä työväentalo oli siis oikeastaan se lapsuuden kotini, jota pidinkin kotinani aina monta, monta vuotta. Sota sitten sieltä karkotti minut, kuten toisetkin, mutta sitä ennen sain kokea kaikenlaista mieleen jäävää. Suurin osa lapsuuden muistoistani liittyy aikaan, jolloin kotini oli tuo suuren kokoinen, mutta kohtalaisen kaunis työväentalo. Ja rakas, ainakin minun mittapuuni mukaan, vaikkakin lapsen mielestä joskus pelottava.
jatkuu
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.fi
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)