Naapurin Maija oli luvannut ottaa Reijon, Sergein ja Alexandran hoiviinsa sillä välin kun me isommat sisarukset lähdimme etsimään äitiä.
Hiekka pisteli paljaissa jaloissamme ja maisemat alavine peltoineen ja kuusimetsineen muuttuivat hetki hetkeltä yhä vieraammiksi, emmekä olleet aina itsekään varmoja siitä, missä olimme tai minne meidän kannattaisi seuraavaksi vaeltaa.
Olimme käyneet matkan varrella varastamassa naapurimme pellosta porkkanoita, perunoita ja nauriita. Tiesimme että niin ei olisi saanut tehdä, mutta meillä itsellämme ei ollut tarpeeksi ruokaa ja meillä oli todella kova nälkä.
Selkiemme takana maa järisi ja lohkeili jälleen, tuhannet tulen lieskat ja kipinät lentelivät sinne tänne. Kuulimme pommien jyrinän ja aseiden paukkeen. Meitä pelotti, kylmä hiki valui selkääni pitkin ja sydämeni hakkasi villisti.
Olin Hilkan ja Raijan rinnalla kulkiessani vaitonainen, ehkä juuri sen takia että hiljennyin mietteisiini.
En tiennyt oliko äiti vielä elossa tai näkisinkö häntä enää koskaan. Mietin olinko lähtenyt vaeltamaan turhaan, mutta vaikka muistinkin äidin kuoleman kalpeat ja itkuiset kasvot toivoin näkeväni hänet edes kerran. Sydämeni kaipaus paloi hänen luokseen, ja toivoin että äiti löytyisi ja palaisi kanssamme kotiin. Vaikka vieraat maisemat ja aseiden pauke pelottivat minua, en tahtonut luovuttaa kesken matkan ja lakata etsimästä äitiä.
Yhtäkkiä tunsin Raijan nykäisevän hihastani. "Tuolla on joku", hän kuiskasi minulle ja Hilkalle ja osoitti kämmenellään metsässä puiden varjossa suurella, sammalpeitteisellä kivellä makaavaa naista. Naisella oli yllään heinistä tehty viitta sekä valkoinen, kankainen huivi, ja hän oli selin meihin päin.
Lähestyimme häntä mahdollisimman äänettömästi, vaikka edessämme olleet tiheikön puiden oksat rapisivat kulkiessamme, sillä emme tienneet oliko hän ystävä vai vihollinen, suomalainen vai venäläinen sotilas.
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.fi
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)